Mikä on tärkein askel?
Postilaatikkoon on nyt tupsahdellut aluevaaliehdokkaiden flyereita. Kaikilla meillä on samat hyvät tavoitteet; palveluiden saatavuus ja tasapuolisuus, digitalisaation hyödyntäminen palveluiden tehostamisessa, riittävästi ammattilaisia sote- alalle ja niin edelleen. Kaikilla on kova halu korjata ja parantaa palveluita. Ajatuksissa ja paperille noita asioita on tietysti helppo kirjoitella, vaan...
Mitä me voimme oikeasti tehdä? Mitkä ovat niitä konkreettisia asioita? Akuutti ja iso ongelma on henkilöstön riittävyys. Emme voi oikein alkaa uudistamaan mitään, jos meillä ei ole tekijöitä. Käyn seuraavassa läpi omia ajatuksiani tästä aiheesta.
Tiedän itsekin hoitoalalta jo muutama vuosi sitten lähteneenä, että lähtijöitä on ollut todella paljon. Itse lähdin kahdesta eri syystä; oman arvomaailmani muuttuminen alkoi riidellä liikaa sen kanssa, miten työssäni tuli toimia ja lisäksi en halunnut menettää itsemääräämisoikeuttani omaan kehooni sen suhteen, miten haluan terveyttäni ja hyvinvointiani tukea. Toisin sanoen en ollut valmis ottamaan vuosittain itseeni influenssarokotetta työnantajan velvoittamana. Perusteena tässä itselleni oli se, että tuo on täysin henkilökohtainen, omaa terveyttäni koskeva valinta, jolla ei ole mitään tekemistä potilasturvallisuuden kanssa eikä työnantajani kuulu määrätä tuon kaltaisista valinnoista (influenssarokote ei suojaa tartunnoilta, vaan mahdollisesti lievittää kyseisen viruksen saaneen taudin oireita). Minä todellakin haluan itse päättää omaa kehoani ja terveyttäni koskevista asioista ja se on meidän jokaisen perusoikeus. En koskaan muutenkaan tee perusteettomia valintoja terveyteni suhteen, enkä ollut valmis tekemään sellaista edes säilyttääkseni työpaikkani. Kannoin vastuun päätöksestäni ja lähdin pois. Voin sanoa suoraan, että tämä oli alan menetys, vaikka minulle on sanottu, että hyvä kun lähdit, tuollaisia ei alalla tarvita, jotka eivät potilasturvallisuudesta välitä. Kyllä minä välitin ja tein työni äärimmäisen hyvin.
Lähtijöitä on ollut paljon, kaikilla meillä omat syymme. Yksikään syy ei ole toista painavampi. Joku on lähtenyt kiusaamisen takia, toinen kyllästyneenä huonoon johtamiseen. Joku halusi lähteä paremman palkan ja vähemmän vastuullisen työn perässä, toinen vaan kyllästyi ja lähti opiskelemaan uutta alaa. Joku uupui totaalisesti. Uupui jatkuvaan joustamiseen, uusiin vaatimuksiin, joihin vaan on pakko sopeutua . Kun ei koskaan saa sanoa mitään ja jos sanookin, kukaan ei kuule, eikä kuuntele. Itse sain törmätä oman työurani lopulla sellaiseen kovakorvaisuuteen, etten koskaan elämässäni ole vielä törmännyt. Kukaan ei oikeasti kuunnellut, eikä kuullut minua.
Monet sote- alan työntekijät todella pitävät työstään ja haluaisivat tehdä sitä. Toiset jaksavatkin alalla pitkään, mutta tällä hetkellä lähestytään tilannetta, että homma on todella kaatumassa käsiin. Yhä useampi uupuu ja yhä nopeammin. Jo muutaman vuoden alalla olleet harkitsevat lähtöä. Ala ei kestä enää yhtäkään lähtijää ja vajaus henkilöstön riittävyydessä on aivan valtava. Tilanne on mennyt jatkuvasti huonompaan suuntaan ainakin viimeisen 10 vuoden ajan ja sille olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten jotain.
Sote- alalla tarvitaan kokemusta; kukaan uusi tulokas ei koskaan korvaa sitä osaamista ja hiljaista tietoa, joka vuosikausia alalla olleilla ammattilaisilla on. Vaikka ulkomailta saataisiin apua hoitajapulaan, he eivät pysty tuosta vain korjaamaan sitä valtavaa tietotaidon määrää, joka kokeneiden, alalta lähtevien hoitajien muodossa katoaa.
Palkkaus ja koulutus
Tärkein konkreettinen keino olisi saada kokeneet, alalta lähteneet palaamaan takaisin. Se ei ole helppoa. Moni lähtee erilaisiin hyvinvointialan töihin, yrittäjäksi ja huomaakin, miten upeaa on olla oman itsensä herra ja tuntea aitoa arvostusta työstään. Vapaus tuntuu hyvältä. Palkkaus tulee nousta melkoisesti, että lähteneitä saadaan houkuteltua takaisin ja nuoret kiinnostuvat alasta. Tällä hetkellä vetovoimaa ei ole: pakkorokotukset, työn kuormittavuus, haastavat työajat ja huono palkkaus eivät diginatiiveja valitettavasti houkuttele. Entä aikuiskoulutus? Kiinnostuisivatko aikuiset opiskelemaan hoitoalaa pariksikymmeneksi viimeiseksi työvuodekseen, jos palkkaus olisi houkutteleva? Olisiko koulutuksen kestoa mahdollisuus tiivistää niin, että se olisi mahdollisimman tehokas ja työssä oppimista olisi paljon? Vastaan itse; todellakin olisi. Kaikki liirumlaarum pois ja pelkkää asiaa. Sairaanhoitajia koulutettaisiin näin nopeaan tahtiin ja laadukkaasti. Tämä ei tietysti liity varsinaisesti sote- uudistukseen, mutta konkreettisena ideana heitän ilmoille.
Tottakai myös yksityisten palveluntuottajien panos on hyvä hyödyntää. Moni hoitoalan ammattilainen on siirtynyt yrittäjäksi, tuottaen samaa hyvää ja laadukasta palvelua yksityisesti. Myös täydentävien hoitomuotojen hyväksyminen tärkeänä osana ihmisten terveyden kohentamista, lääketieteellisten hoitojen ohella pitäisi ottaa huomioon ja hyväksyä osaksi terveydenhuoltoa. Lukuiset ihmiset saavat apua erilaisista täydentävistä hoitomuodoista vaivoihinsa, pois sulkematta kuitenkaan lääketieteellistä hoitoa.
Vastuu omasta terveydestä
Suuresti terveyttä ja hyvinvointia arvostavana näen konkreettisena keinona myös sen, että ihmisiä kannustetaan ottamaan itse vastuuta omasta terveydestään. Sosiaali- ja terveydenhuolto sekä sairaanhoito ovat sitä varten, että me hädän, onnettomuuksien ja sairauksien hetkellä saamme apua, tukea ja hoitoa. Kukaan auttaja ei kuitenkaan ole varsinaisesti vastuussa meistä, me olemme itse vastuussa itsestämme. He auttavat ja hädän hetkellä ottavat vastuun meistä, kun emme pysty itse sitä ottamaan, mutta lopulta he tekevät vain sen minkä pystyvät.
On virheellistä siirtää vastuu muille, mutta sellaiseen ajatusmaailmaan meitä kasvatetaan lapsesta asti ja toki myös sote- alan ammattilaisia koulutetaan tähän kulttuuriin. Se ympäröi meitä kaikkia, joka puolelta. Kun ihminen hakeutuu lääkäriin tai sairaalaan, hänestä tulee avuton potilas, jonka ammattilaiset hoitavat. Tämäkin pitää toki paikkansa; kyllä ammattilaisiin voi luottaa ja he totta kai tietävät paljon ja ovat kokeneet vastaavia asioista useasti, osaten siten auttaa. Olisi kuitenkin hyvä muuttaa tätä kulttuuria ja ajatusmaailmaa hieman, jolloin ihmisiä lähtökohtaisesti vastuutetaan enemmän omasta terveydestään ja heitä kannustetaan tekemään itselleen sopivia valintoja. Meille eivät automaattisesti sovi samat asiat ja yksilöllisyyttä olisi hyvä kunnioittaa sopivissa määrin. Kun ihmiset saataisiin enenevissä määrin kiinnostumaan siitä, miten suuri merkitys elämäntavoilla on omaan terveyteen, sote- alan potilaskuormaa saataisiin huomattavasti vähennettyä ja samalla myös alan ammattilaiset pysyisivät hyvinvoivina ja terveinä työntekijöinä pidempään. Tämä on sekä kaikkien ihmisten, että koko yhteiskunnan etu. Tämä vaatii jatkuvaa, kannustavaa tiedottamista ja mielestäni myös esimerkiksi hieman suositusten muuttamista, tärkeimpänä ravinnon suhteen. Itse toimin hyvinvointivalmentajana ja olen hyvin kiinnostunut ravinnosta, liikunnasta, unesta ja kaikista luonnollisista, yksinkertaisista asioista, joilla me voimme vaikuttaa todella paljon omaan terveyteemme ja energiaan elämässä. Sairaus voi toki tulla kelle tahansa, koska tahansa, mutta hyvät elintavat pienentävät riskiä ja totta kai tuovat elämäämme elämän iloa.
Mikä siis on tärkein askel? Se on panostaminen IHMISIIN. Että me panostamme sote- alan ihmisiin ja että me panostamme jokainen itseemme. Teemme jokainen osuutemme, kannamme parhaamme mukaan vastuun itsestämme ja terveydestämme. Kannamme vastuun lapsista ja nuorista ja opetamme heitäkin ottamaan vastuuta itsestään. Kannamme vastuun vanhuksista ja huolehdimme heistä. Se on tärkein askel ja sen jokainen voi ottaa, parhaansa mukaan.
