Mulla on kerrottavaa.

Kirjoitan tämän postauksen siksi, että on kerrottavaa. Yritän olla mahdollisimman johdonmukainen ja ytimekäs. Pysyn totuudessa ja kerron avoimesti, miten asia on. Se on ainoa tie.

En ole ollut koskaan elämässäni kiinnostunut poliitikasta. En sen seuraamisesta, enkä siihen osallistumisesta. Joskus vuosia sitten mielessäni häivähti hetken verran ajatus kansanedustajana olemisesta, se liittyi varmastikin haluuni vaikuttaa asioihin. Tuo halu on ollut kiinteä osa minua aina. Se on tarve, joka on sisäsyntyinen ja mistä voisin aivan hyvin luopua, mutta en siitä pysty luopumaan, se kun on osa omaa itseäni. Olen siis hyväksynyt sen osana minua; on vaikea olla hiljaa. Olen harjoitellut kyllä ja toivoisin, että voisimme elää maailmassa, jossa saisi olosuhteiden puolesta olla enimmäkseen hiljaa. No ei sellaista maailmaa ole koskaan ollut, ei ole, eikä varmasti kovin nopeasti tulekaan, mutta ehkä sellaista ollaan tekemässä?

Vaikka en ole koskaan tajunnut, mitä politiikka on, sen ymmärsin jossain vaiheessa, ettei sillä ole paljonkaan tekemistä ihmisten hyvinvoinnin ja ihmisten parhaan kanssa, kuten joskus naiivisti kuvittelin. Peli on mennyt aika likaiseksi ja tuntuu, ettei kukaan pysty oikeasti vaikuttamaan enää mihinkään, eikä ihmisiä kuunnella. Mikä sai minut nyt sitten lähtemään mukaan?

Viime syksynä Jyri Poltto niminen henkilö otti minuun yhteyttä. Meitä yhdisti silloin koronakriittinen ajattelu ja toki olimme olleet joskus muinoin myös samassa koulussa vähän aikaa. Hän näki minussa potentiaalisen vaikuttajan ja jopa tulevan poliitikon. Kyllä, myönnän olevani vaikuttaja sekä työssäni, että siviilielämässäni, mutta että politiikkaan... Minä aluevaltuustoon? Jyri vakuutti, että nimenomaan minä. Hän uskoi minuun. Entinen sote- alan ammattilainen, kyseenalaistava nainen parhaassa iässä ja mitä lie kaikkea. Että kuulemma minä opin ja hei; kokemus on jyllännyt politiikassa vuosikymmenet ja mitä sillä on saavutettu? Ollaanko me täällä jotenkin hyvässä tilanteessa tällä hetkellä? Myönsin, ettemme ole, emme ollenkaan. Viimeiset kaksi koronavuotta viimeistään olivat karistaneet loputkin rähmät silmistä ja näyttäneet ilmiselvästi sen, että valtaosa päättäjistämme ei todellakaan vaikuta ajavan itsenäisen Suomen eikä suomalaisten etua, ei ihmisoikeuksia, ei tasa- arvoa, en oikeastaan keksinyt oikein mitään hyvää, mitä olisi tapahtunut viimeisen kahden vuoden aikana. Joten olisiko paljon menetettävää, jos yksi pystymetsästä nostettu olisi mukana sopassa? Ei kai. Olen huolissani viiden lapseni tulevaisuudesta, meidän kaikkien tulevaisuudesta. Vaikka en pystyisikään tekemään oikeasti mitään, ehkä nyt olisi aika yrittää antaa oma pieni panoksensa?

En ole koskaan ollut minkään puolueen jäsen, enkä kuulemma profiloitunut tällaisena totuudenpuhujana oikein mihinkään perinteiseen puolueeseen. Niiden ehdokasasettelut ovat lisäksi muutenkin yleensä "sisäpiirin hommaa". Vaalipäällikökseni lupautunut Jyri valaisikin, että vaihtoehdot olisivat joko valitsijayhdistys tai puolueen valitseminen jostain uudesta, kuten vaikka Valta kuuluu kansalle- nimisestä puolueesta, joka oli perustettu vain muutama kuukausi aikaisemmin. Olin siihen törmännytkin jossain yhteydessä. Jyri oli itse perussuomalainen, mutta heidän listoilleen hän ei minua ollut ohjaamassa, koska oli jo tuolloin hyvin kriittinen oman puolueensa valtakunnanpolitiikkaa ja linjauksia kohtaan. Hän jakoi myös näkemyksensä, että koko politiikan kentän tulisi Suomessa uudistua, koska tämä homma oli ”lähdössä täysin lapasesta”.

Tutustuin sitten VKK:n puolueohjelmaan. Koska en ollut seurannut edelleenkään politiikkaa kovin tiiviisti, täytyy minun nyt tässä tunnustaa, että Ano Turtiaisenkaan tarina ei ollut mitenkään kovin tuttu. Puolueohjelma vaikutti kuitenkin sellaiselle, että se minun arvoihini resonoi ja tajusin pian puolueeseen tutustuttuani, että voin puhua asioista, jotka koen tällä hetkellä tärkeiksi, kuten koronarajoitusten ja -rokotusten turvallisuudesta ja tehosta sekä ylipäänsä tämän meidän maamme tilanteesta, rehellisesti.

Ihmisten terveys ja hyvinvointi ovat sydäntäni lähellä oleva asia ja oman työni ydin. Mielestäni ihan perustellusti voi sanoa, että korona- aika on vaurioittanut hyvin voimakkaasti kokonaisvaltaista terveyttämme. Fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja taloudellista terveyttä. Näin siis tilaisuuden ja väylän päästä puhumaan tästä aiheesta laajemminkin ja sain tottakai muodostettua entisenä sotealan ammattilaisena myös vahvan aasinsillan aluevaltuustoon ja soteuudistukseen. Aloin siis nähdä asiassa jotain järkeä ja ajoittain sydämeni sanoi, että lähde vaan mukaan kokeilemaan! Ja puolueen arvot, kuten aidosti itsenäinen Suomi ja aito demokratia, puhuttelivat kyllä.

Lupauduin siis lopulta ehdokkaaksi Jyrin sitkeän "väsytystyön" tuloksena, mutta kuitenkin ihan omalla päätökselläni, koska minä osaan sanoa EI, silloin kun oikeasti haluan. Nyt en sitten lopulta enää halunnut sanoa ei. VKK ei minua siis mukaan houkutellut, sen työn teki Jyri Poltto, joka uskoi järkkymättä siihen, että menisin näissä sotevaaleissa läpi. Hän vakuutti, että olen aivan oikea henkilö sinne. ”Tonni on tavoite” hän jaksoi toistella. Ja vaalipäällikköni arvioi, että se tavoitteeksi asetettu tuhat ääntä riittäisi läpimenoonkin uuden puolueen listalta. Minä en tuota vakavissani ottanut, mutta hän uskoi siihen, kukaan muu siihen tuskin tuossa vaiheessa uskoikaan... Mistä hän tuon luvun veti, on jäänyt arvoitukseksi.

Jätimme lopulta VKK:n kahden muun ehdokkaan kanssa ehdokasilmoitukset viimeisenä mahdollisena päivänä. Pääasiassa "vaalikampanjani" oli ihan sitä samaa, mitä olin tehnyt jo ainakin vuoden: Uutteraa sisällöntuottamista päivänpolttavista aiheista sosiaaliseen mediaan, aiheena mm. sotealan tukala tilanne ja ihmisten terveys sekä tottakai se kysymys, millä tämä kaikki maksetaan? Teemojani olivat "Hyvinvoivat ihmiset, hyvinvoiva Suomi" ja "Ilman tekijöitä ei ole sotea". Sisällöntuotto on minulle sekä työ, että mieluisa harrastus ja hyvin luonnollista toimintaa. Tein itse myös nämä nettisivuni, missä tämä blogikin on. Tein oman vaalikampanjatyöni 99% siis itse ja "vaalipäällikköni" tuella. VKK:n tekemästä vaalityöstä minulla ei ole tarkkaa kuvaa, en saanut siitä kuvausta pyytäessäni. On ymmärrettävää, että kun kyseessä on nuori puolue, toiminta ei ollut kovin organisoitua. Hyvin silti selvittiin ja olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Tilanne eteni siitä jokseenkin vauhdikkaasti tammikuun puolelle ja pommi olikin sitten melkoinen, kun vaalipäivä koitti. Sitä tuskin osasi odottaa sen enempää puoluejohto, kuin me ehdokkaatkaan.

En ymmärrä, mitä tapahtui. Sain aluevaaleissa 1193 ääntä. Täysin käsittämätöntä. Sain kuudenneksi eniten ääniä Etelä- Pohjanmaalla. En ymmärtänyt tätä pitkään aikaan, tuskin vieläkään. Rohkenisin väittää, että erittäin iso osa näistä äänistä tuli minulle henkilönä. Ihmisenä, joka oli kertonut omista arvoistaan, ajatuksistaan, kokemuksistaan hoitoalalla, tavoitteistaan ja niin edelleen. Kyseenalaistanut asioita. En usko, että hirveän iso osa tuossa vaiheessa vielä tiesi, mikä puolue on VKK. Jollekin se toki oli tärkeä asia ja joku halusi äänestää minua sen vuoksi. Samalla hyvinvointialueella oli kuitenkin ehdokkaana myös Ilkka Tiainen, joka on yksi VKK:n perustajajäsen ja puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja. Uskon, että Ilkka sai ehkäpä enemmän näitä nimenomaan VKK:lle puolueena annettuja ääniä, puolueen tunnettuna ja näkyvänä hahmona. Minä olin vain se joku Heli, joka mesoaa somessa. Populisti. Ja luulen, että voi olla myös niin päin, että joku äänesti minua huolimatta siitä, että olin VKK:n listalla. Tiedä häntä, mikä on totuus, mutta kyllä minä omaa elämääni elävänä jokseenkin kärryillä tästä asiasta koen olevani. Hirveä huijarisyndroomakin siinä iski, mutta sain koottua itseni ja luottamuksen itseeni tämän pommin jälkeen takaisin ja havahduin kiitollisuuden tunteeseen, jota äänestäjien luottamus toi. Luottamus loi tottakai kovaa painetta; pystynkö täyttämään niitä odotuksia, joita minua äänestäneillä ihmisillä on, vieläpä kun heitä on niin paljon?

Näin kävi, ääniä tuli paljon ja läpi meni, että pamahti! Oltiin sen tosiasian edessä, että nyt mennään asioista aluevaltuustoon sitten päättämään. Opettelemaan. Tässä kohdassa voin todeta, että olen tykännyt hommasta erittäin paljon, vaikka kaikki on uutta. Huomaan kuitenkin oppivani nopeasti ja uskon, että työ on kokoajan mielenkiintoisempaa, mitä enemmän oppii. Haastavaa se on, yksin ja aivan uutena, erilaisena, mutta olen selvinnyt ja selviän. Ja tulen tekemään ja pitämään esillä niitä asioita, joita olen luvannut ja pyrin tekemään parhaani jokaisen niiden 1193 äänen voimalla, joka minulle on annettu. Olen erittäin kiitollinen ja hämmentynyt luottamuksesta, jonka olen saanut ja pyrin olemaan luottamuksen arvoinen. Olen myös kiitollinen Ilkalle ja Jyrille tuesta, jota olen saanut. No mutta, pian pääsen itse asiaan.

Aluevaalien jälkeen tapahtui jotain minun mielestäni hämmentävää. Kun vaalivalvojaiset ja juhlat oli pidetty, tilanne tuntui lässähtävän kuin pannukakku. Sellainen tunne minulle tuli. Tuli Convoy- hässäkkä ja puoluejohdon erikoisia ulostuloja, joista olisi pitänyt osata päätellä, ovatko ne milloin henkilökohtaisia, milloin puolueen kantaa edustavia mielipiteitä. Yritin ajatella myönteisesti ja ymmärtäväisesti. Sananvapaus, uskonnonvapaus ja kaikki sellaiset ovat ehdottomasti arvoja, jotka allekirjoitan ja minusta niihin on jokaisella oikeus. Se sitten, pystynkö allekirjoittamaan kaiken vapaan sanan, mitä pitäisi allekirjoittaa, on eri asia. Kuitenkin, kun kyseessä on puoluetoiminta, niin minut yhdistetään puolueeseen ja on aika raskasta olla kilven kanssa koko ajan torjumassa iskuja, joita satelee kaikkialta. Koen, että yritin jatkuvasti rakentaa omaa uskottavuuttani ja se vaan hajosi kerta toisensa jälkeen. Sisälläni ei tuntunut kovin hyvältä.

Täysi yllätys minulle oli se valtava ryöpytys ja pahansuopuus, ilkeys ja haukkuminen, jota sain niskaani. En ymmärtänyt, mistä puhutaan, kun hoetaan "Valta kuuluu Kremlille" ja "Venäjän trolli" yms. Koin itseni aivan idiootiksi, kun en aidosti käsittänyt, mistä nämä ihmiset puhuvat. Välillä tuli jo olo, että olenko tietämättäni osallistunut johonkin Venäjää erityisellä tavalla kannattavaan toimintaan? En tiedä sitä vielä tänäkään päivänä, mutta vahvasti oletan, että en ole. En tiedä. Jos näin on, se on tapahtunut täysin tietämättäni ja olen ollut naiivi. VKK:n tukijäsenistö koostuu kuitenkin aivan tavallisista kansalaisista, jotka ovat huolissaan meneillään olevasta kehityksestä.

Minä kyllä kestän kuran kaatamisen niskaan, mutta se, että sitä kuraa tulee aivan minulle käsittämättömistä ja itseeni ihan oikeasti millään tavalla liittymättömistä asioista, ei ole hääviä ja kuluttaa ihan törkeästi energiaa. Erityisesti Twitterissä tämä touhu on ollut aivan mahdotonta. No, se siitä. Monia pieniä asioita alkoi kuitenkin kasautua aivan alkumetreillä pilviksi taivaalle, haparoivalla polullani aluevaltuutettuna.

Alkoi tuntua, että olenko minä oikeassa paikassa tässä puolueessa? Yritin muuttaa ajatuksiani, näkemyksiäni, näkökulmia, yritin todistaa, että kyllä tämä tästä lähtee. Vaikka mihin päin käännyin, minulle tuli tunne, että törmään seinään. Kuin labyrintti, josta en löydä ulos. Minua alkoi häiritsemään puolueen rakenne, joka on kyllä hyvin perusteltu ja syystä tietynlainen. Se on minulle selitetty ja perusteltu moneen kertaan. Puolueessa on vain yhdeksän tiedossa olevaa varsinaista jäsentä. Tai siis minä tiedän oikeastaan vain neljä heistä. Muut ovat tukijäseniä. Eli maksavat tukijäsenen jäsenmaksun ja toimivat sitten paikallistasolla perustetuissa paikallisyhdistyksissä. Tämä on OK, mutta aluevaalien kaikenmoisen hässäkän jälkeen porukka alkoi hajota. Itse odotin (ehkä väärin odotuksin) erilaista suuntaa, sillä olihan VKK:lla selkeä MOMENTUM huikean aluevaalimenestyksen jälkeen (10 ehdokasta läpi) lähteä tekemään yhdessä vaikka ja mitä! Yhtäkkiä tilanne olikin kuitenkin se, että porukka otti lähtöpasseja ja ulostulot olivat sellaisia, etten enää tiennyt, mikä ns. jeesuksen juttu tämä nyt on. Uskonnon- ja sananvapaus on, kuten jo totesin, jokaisen oikeus. Kuitenkin silloin, jos ei pysty enää allekirjoittamaan oman puolueen johtohahmojen lausuntoja, on aika miettiä, onko oikeassa paikassa? Olen aina ollut sitä mieltä, että minun takiani kenenkään ei tarvitse itseään tai toimintaansa muuttaa, vaan minä olen se, joka muutun ja muutan näkökulmiani. Kun en kuitenkaan siinä näyttänyt viikkokausien työstä huolimatta onnistuvan, täytyi alkaa miettimään muuta ratkaisua.

Tällaisissa asioissa on tärkeää, että näkemykset ovat yhteneväiset. Pääsääntöisesti yhteneväiset. Eriävät mielipiteet ovat aina sallittuja, mutta kun ne eriävät liikaa ja monissa asioissa, homma ei vaan toimi. Pitää tuntua hyvältä, että tulee hyvää jälkeä, ei siinä sen kummempaa ole. Jouduin siis lopulta viikkokausien pohdinnan ja itsetutkiskelun jälkeen toteamaan, etten voi VKK:n riveissä enää jatkaa. Tämä ei ole missään tapauksessa puolueen, eikä kenenkään ihmisen syy. Kuten totesin, minun takiani mitään ei tarvitse muuttaa. En aio kantaa syyllisyyttä päätöksestäni, eivätkä arvoni tai ajatukseni muutu mihinkään. Uskon vahvasti, että VKK tulee tekemään hienoa työtä omalla tavallaan ja tyylillään, totuuden puolesta ja niiden ihmisten kanssa, jotka kokevat olevansa siellä juuri oikeassa paikassa.

En osaa sanoa, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin tai mitä tekisin toisin, koska tämä kaikki vain tapahtui enkä koe, että tässä olisi tapahtunut mitään väärää. En kadu mitään, koska luotan että elämässä ne asiat tapahtuvat, joiden kuuluu tapahtua silloin, kun niiden aika on. Olen kiitollinen, että olen tässä ja matka jatkuu, eteenpäin. Olen luultavasti edelleenkin hyvin naiivi ja joudun opettelemaan kantapään kautta asioita, mutta se on aina ollut mielestäni paras tapa oppia elämässä. En pelkää oppimista. En tiedä mihin menen ja mitä tästä tulee, mutta mitä ikinä tulikaan, se on oikein. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään tai pahoittaa kenenkään mieltä. En ole vihainen kenellekään. Jatkan työtäni aluevaltuustossa, eikä mikään tule sen suhteen muuttumaan. Aion edelleen olla etelä- pohjalaisten hyvinvoinnin asialla, sotealan ammattilaisten puolella, enkä petä minua äänestäneiden ihmisten luottamusta.

Jään tässä odottelemaan lisää kuraa niskaan, olen sen vastaanottamisessa jo aika hyvä.

Heli